Laatokan kierros 11. - 14.7.2012   -  matkakertomus


Tein  Laurin ja Yrjön kanssa Laatokan kierroksen moottoripyörillä. Minä ja Yrjö ajoimme Triumph Scramblereilla, Lauri Kawasaki ER-5:llä.

Lähdin kotoa Seinäjoelta 10.7.2012 klo 13.30 sateessa. Ajoin Jyväskylään, mistä Lauri liittyi matkaan. Jyväskylän jälkeen ei enää satanut, vaan ilma kirkastui ja kehkeytyi lopulta varsin hyvä ajosää. Ajoimme Sysmän, Heinolan ja Kouvolan kautta Haminaan, missä tapasimme Yrjön. Söimme Rossossa pizzat ja kerroin edellisenä päivänä kuulemani tiedot Laatokan länsipuolisen alueen mittavista tietöistä, joiden takia eräs toinen ryhmä oli kesäkuussa joutunut muuttamaan suunnitelmiaan. Yrjö ehdotti kuitenkin rohkeaa pitäytymistä alkuperäiseen suunnitelmaamme. Se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi.

Pyörämme valmistautuvat seikkailuun.

                                                    

Yövyimme Haminassa, jotta olisimme tarpeeksi aikaisin rajanylityspisteellä. Olihan tiedossa pitkä matka aina Sortavalaan saakka eikä teiden kunnosta ollut takeita. Pidimme tärkeänä saapumista Sortavalaan riittävän ajoissa eikä vasta aamuyön tunteina, jolloin hotellin vastaanotto olisi voinut olla kiinni.

11.7.2012 lähdimme Haminasta klo 8. Tankkasimme ja ostimme juotavaa. Suuntasimme kohti Vaalimaata.  Koska en ollut omatoimisesti matkustellut Venäjällä, tuntui ennakkotieto hankalasta rajanylitysbyrokratiasta ja mahdollisesta viranomaisten mielivallasta ahdistavalta.  Vaalimaata lähestyessämme alkoi tien vieressä olla venäläisiä rekkoja muutaman ja jopa muutaman kymmenen auton ryhmissä.

Saapuessamme Vaalimaalle jonoa ei juurikaan ollut. Ystävälliset suomalaiset rajanylittäjät neuvoivat meitä maahantulokorttien täyttämisessä ja miten rajalla menetellään. Pääsimme Venäjän puolelle klo 11 sikäläistä aikaa. 

Vaalimaalta ajoimme Viipuriin. Liikenne oli hyvin vilkasta. Autoilijat ohittivat sekä vasemmalta että oikealta. Säikähdin pahanpäiväisesti yhtä ohittavaa autoa. Olin ohittamassa rekkaa ja palaamassa oikealle kaistalle, kun tavatonta nopeutta ajava henkilöauto minun ja rekan väliin. Peilistä sitä en havainnut. Ihmettelin, mistä se oikein ilmestyi ja miten se mahtui pyöräni ja rekan nokan välistä. Tämäntapaisia oikealta ohituksia näimme paljon.

Viipurissa ajelimme sen verran, että näimme tärkeimmät nähtävyydet.  Keskustassa on useita mukulakivikatuja ja jyrkkiä mäkiä. Poutasäällä näistä ei ollut ongelmia, mutta sateella ne olisivat voineet olla liukkaita.

Lauri ja Yrjö tauolla Viipurissa

                                                   

Ensimmäistä kertaa Viipurissa

                                                    

Viipurin kaduilla

Pyöreä torni

                                                       

Viipurin linna

                                                                                       
Vajaan parin tunnin kiertelyn jälkeen suuntasimme kohti Käkisalmea, tosin emme alunperin suunnittelemaamme reittiä A124 vaan ensin Pietarin valtatietä E18.  Sen tien varrella noin 20 km Viipurista oli Nesteen huoltoasema, jossa tankkasimme ensimmäisen kerran Venäjän puolella. Asiointi siellä onnistui vastoin odotuksiamme aivan suomalaiseen tapaan tankkaamalla ensin ja maksamalla sitten kassalla tankattu määrä.

Jatkoimme valtatiellä vielä n. 20 km. Sitten käännyimme pohjoiseen tielle A126, joka oli päällystetty, mutta niin kuoppainen, ettei pyörällä voinut ajaa kuin 40 - 50 km/h keskinopeutta. Suuria maastureita ja kuorma-autoja kuopat eivät haitanneet millään tavoin, koska sellaiset ohittelivat meitä suurella nopeudella yhtenään.  

Tie A126

S. Peterburg 100, Vyborg 40

Tieltä A126 poikkesimme pienemmälle, mutta muuten hyvin samankaltaiselle päällystetylle tielle, joka yhtyi Varshkon kohdalla valtatiehen A129. Se oli erittäin hyväkuntoinen, mutta vilkkaasti liikennöity tie. Tie jatkui hyvänä Käkisalmeen saakka. Käkisalmessa tankkasimme ja söimme.

Käkisalmi kesäisessä paisteessa

Evästauko Käkisalmessa

Ohranan (oхранa) mies tarkkailee pyöriämme

Käkisalmen jälkeen tie muuttui kapeaksi, mutkaiseksi ja kuoppaiseksi ja lopulta soratieksi. Soratiellä oli nimismiehenhampaita niin, että pyörästäni irtosi tärinässä peili pariin otteeseen, mutta onneksi paikat hampaissa pysyivät paikoillaan. Tiellä oli kasautuneena pehmeää hiekkaa. Vaarana oli etupyörän joutuminen luisuun, jos olisi ajanut liian kovaa. Kuorma-autot nostattivat sellaisia pölypilviä, että näkyvyys katosi tyystin ja hiekka narskui hampaissa.

Motoristin on varottava pehmeää irtohiekkaa

Pölyä suut ja silmät täyteen

Ajoimme monien suomenkielisten kylien, kuten Hiitolan, Kurkijoen ja Lahdenpohjan läpi. Rakennukset tien vierillä olivat vanhoja maalaamattomia puurakennuksia. Eteneminen oli tien kunnon takia hidasta. Maisemat tällä soratieosuudella olivat kauniita.

Vanhaa Karjalaa harmittomana kesäpäivänä

Matkanteko yli 400 kiloisella custom-pyörällä olisi voinut olla paljon vaikeampaa, kuin meidän 205 kiloisilla Triumpheillamme.  Kawasaki ER-5, jossa oli katurenkaat alla, selvitti reitin myös mallikkaasti. Jos olisi satanut, olisi tie muuttunut upottavaksi kuravelliksi. Silloin matkanteko olisi ollut paljon vaikeampaa.

Sortavalaa lähestyttäessä tien kunto parani selvästi, jossain vaiheessa se muuttui päällystetyksi ja kuoppaisuuskin vähenii. Sortavalaan saapuessamme tankkasimme ensimmäisellä huoltoasemalla, minkä kohtasimme.  Tankkaus tapahtui täällä kuten kaikilla muillakin asemilla venäläiseen tapaan marssimalla ensin kassalle, ilmoittamalla mittarin numero ja ostettavan bensan määrä. Sitten bensa maksettiin ja vasta sen jälkeen tankattiin.

Tankatessa täytyi aina tietää, paljonko tankkiin mahtuu, koska maksu oli suoritettava etukäteen

Sortavalaan pääsimme illalla klo 21. Pääkadun silta oli korjaustöiden takia suljettu, joten jouduimme kiertämään sen ajamalla usean km:n lenkin pohjoiseen. Piipun Piha-hotellia sai etsiä, koska sinne ei ollut mitään viittoja, mutta reilun puolen tunnin hakemisen jälkeen sekin löytyi. Toki auttoi, että tiesimme, miltä suunnalta etsiä. Hotelli oli siisti, rauhallinen ja siellä oli vartioitu parkkipaikka. 

Sinne jätimme pyörämme ja ajovarusteemme hotellin vastaanottoon, kun seuravana aamuna

lähdimme Valamoon.

Piipun Piha, entinen suomalainen tiilitehdas

Valamoon pääsee Sortavalasta kantosiipialuksella. Me olimme varanneet matkapaketin jo kotimaassa matkatoimiston kautta. Satamassa alukseen pääsyä odottaessamme tapasimme suomalaisia, jotka ostivat lipun paikan päältä. Niinkin se käy. Olisi varmaan tullut edullisemmaksi.

Sortavalan vanhoja puutaloja

Sortavalan katukuvaa. Vanhat suomalaiset puutalot ja neuvostoajan kerrostalot jatkoivat olemassaoloaan rinnakkan.

Kantosiipialus Sortavalan Satamassa

Munkki ja hänen maallikkotoverinsa odottamassa Valamoon menevään kantosiipialukseen pääsyä

Kantosiipialus lähti Sortavalan satamasta klo 9.00. Alussa reitti kulki pitkiä lahtia pitkin, rannat olivat korkeita, kallioisia ja metsäisiä. Vähitellen alus lisäsi nopeuttaan, pääsi liukuun ja saimme näkyviin Laatokan rannattoman ulapan.

Laatokan ulappaa

Matka Valamoon kesti tunnin sivuvastaisessa tuulessa. Laskimme maihin pääluostarin satamaan, joka on liian matala suuremmille aluksille. Vastassamme oli meitä kolmea varten oma opas, joka osasi hyvin suomea. Hänen kanssaan lähdimme kierrokselle, joka alkoi lähellä satamaa sijaitsevan luostarin vanhan puutarhan esittelyllä. 

Saavumme Valamoon

Puutarha oli aikoinaan, satoja vuosia sitten perustettu karulle, kallioiselle, vain mäntyjä kasvavalle maalle. Munkit olivat hakeneet turvemaata saaren sisäosien painanteista ja pyhiinvaeltajat olivat tuoneet multaa veneillään mantereelta. Puutarhassa kasvoi nyt eniten omena- ja luumupuita. Vihannesten, yrttien ja lääkekasvien viljely tapahtui toisaalla, luostarin työalueella sijaitsevassa suuressa puutarhassa.

Luostarin puutarhassa

Puutarhan esittelyn jälkeen nousimme portaita pääluostarin alueelle. Katselimme tsaarien lahjoittamia muistomerkkejä ja kuuntelimme kertomusta luostarin monista hävityksistä, joissa ruotsalaiset olivat erityisesti kunnostautuneet. Luostarin rakennukset olivat nyt hyvässä kunnossa. Pääkirkko oli restauroinnin kohteena. Luostarin sisäpihalla eikä kirkossa ei saanut valokuvata. Kirkkoon pääsimme sisälle, jopa katsomaan yläkirkossa parhaillaan vietettävää jumalanpalvelusta. Neuvostoaikana pääkirkkoa oli käytetty perunavarastona ja traktoritallina. 

Valamon pääluostari

Munkkien asuntola

Turisteja oli paljon. Oppaan mukaan valtaosa turisteista on venäläisiä, toisella sijalla ovat suomalaiset, kolmanneksi eniten turisteja tulee Saksasta. 

Luostarialueen luonto on rehevää. Siellä kasvaa valtavasti suuria lehtipuita. Ne kaikki ovat vuosisatojen aikana istutettuja. Luonnostaan saaret ovat karuja ja kallioisia, enimmäkseen mäntyä kasvavia, mutta on sisäosien laakoissa myös mahtavia kuusikoita. Pääsaaren rantaviivan pituus on n. 150 km ja matkaa Sortavalaan on 40 km.

Kirkkoon tutustumisen jälkeen laskeuduimme jyrkät portaat alas rantaan. Näitä portaita pitkin munkit ja noviisit olivat ennen kantaneet veden luostariin. Tämän jälkeen meille esiteltiin luostarin työalueet. Siellä oli verstasrakennuksia ja valtavat kasat pilkkomista odottavia pölkkyjä. Luostarin kaikkia rakennuksia lämmitetään edelleen puilla, joita poltetaan uuneissa. Kaikki polttopuut saadaan myrskyjen kaatamista puista. Minkäänlaista keskuslämmitysjärjestelmää ei ole.

Polttopuut saadaan tuulen kaatamista puista. Niitä riittää, koska Laatokalla myrskyää usein. 

Tällä alueella oli myös luostarin vanhin hautausmaa, jonka vanhin hauta oli vuodelta 1371. Siihen oli haudattu ruotsalainen sotapäällikkö Magnus, jonka laivasto oli tuhoutunut Laatokan myrskyssä. Magnus oli ainoana eloonjääneenä ajautunut rantaan, mistä munkit hänet pelastivat. Tarinan mukaan Magnus kääntyi ortodoksiksi ja myöhemin hänet vihittiin munkiksi, mutta vain kolme päivää vihkimisen jälkeen hän kuoli.

Magnuksen hautakivi, joka ei ilmiselvästikään ole alkuperäinen. Epäilimme hänen tarinaansa pyhimyslegendaksi.

Pääluostarin kierroksen jälkeen meillä oli hetki vapaata. Klo 12.30 liityimme toiseen suomalaisryhmään ja lähdimme kantosiipialuksella saaren toiseen osaan Kristuksen ylösnousemuksen skiittaan, jossa nautimme maukkaan kaalikeitto- ja kalalounaan. Tämän jälkeen tutustuimme skiitan kirkkoon, joka oli uusi ja jota sai valokuvata. Teimme vielä kävelyn mahtavien metsien läpi hieman etäämpänä olevia pieniä kirkkorakennuksia katsomaan.

Kristuksen ylösnousemuksen Kirkon ikonostaasi

Paluumatkalle lähdimme hieman myöhässä, klo 15.10. Kantosiipialukseen pääsi kulkemalla neljän suuremman risteilyaluksen läpi. Matka Sortavalaan sujui myötätuulessa 50 minuutissa.

Kantosiipialus lähestyy Valamoa

Valamon retkeltä palasimme hotellille klo 16 ja kovassa helteessä sonnustauduimme ajovarusteisiimme ja suuntasimme pohjoista kohti tielle A130, suuntanamme Aunus eli Olonets. Maisemat olivat matkan alkuosalla hyvin kauniita. Tie kierteli Laatokan lahtien rantoja pitkin metsäisillä rinteillä. Tie oli kokonaan päällystetty, mutta paikoitellen hyvin kuoppainen. Matka Aunukseen kesti koko illan.

Matkamme kulki halki vanhan Salmin pitäjän

Vitelen rantaa. Alunperin suunnittelimme käyvämme täällä uimassa, mutta matkamme eteni tien huonokuntoisuudesta johtuen suuniteltua hitaammin ja Aunukseen piti ehtiä ihmisten ajoissa, jotein tyydyimme vain katsomaan rantaa.

Olonka-joki

Kawasakin nopeusmittarin vaijeri irtosi tällä matkaosuudella ja kinnitysmutteri yläpäästä katosi, myös tankki alkoi kolista pahaenteisesti.

Hotelli Oloniaan saavuimme vasta klo 21. Hotellin edessä oli kaksi vanhempaa suomalaista BMW enduroa, joiden omistajia emme nähneet illalla emmekä aamulla. 

Illalla klo 21 aikaan saavuimme Aunukseen. Hotelli Olonia löytyi helposti pienen kaupungin keskustasta.

Aamulla korjasimme Kawasakin tankin kiinnitystä, tankkasimme ja suuntasimme lounasta kohti. Nopeusmittarin vaijeria emme saaneet toimimaan, koska siitä puttui yläpään kiinnitysruuvi. 

Tie oli kohtuullista alkumatkastaan ja myöhemmin erittäin hyväkuntoista. Kohta lähdettyämme alkoi sataa ja jouduimme vetämään sadehaalarit päällemme. Matkan alkutaipaleella poikkesimme katsomaan Staraya Slobodan Pyhän Kolminaisuuden luostaria.

Aleksanteri Syväriläisen perustama Pyhän Kolminaisuuden luostari sijaitsee 24 kilometrin päässä Lotinapellon kaupungista 

Staraya Slobodan jälkeen jakoimme matkaamme tuntien ajan sateessa.  Kun sade lopulta lakkasi, lämpötila nousi hellelukemiin. Jouduimme riisumaan sadepuvut kuumuuden takia.  Pian tämän jälkeen eteemme alkoi kasautua uhkaavan synkkiä pilviä, joista näimme saderintaman lähestyvän. Ei muuta kuin sadehaalarit uudelleen päälle. Pian lämpötila laski lähes 10 astetta ja alkoi rankka sade, jota keskitin iltaan saakka.

Poikkesimme katsomassa Pähkinälinnaa. Suuntasimme sen jälkeen Nevan ylitettyämme pohjoiseen johtavalle pikkutielle, joka oli taas erittäin kuoppainen ja pitkiltä matkoilta betonilaatoilla päällystetty. Sorateille emme enää joutuneet. Ajoimme muutamien pikkukylien läpi ja päädyimme lopulta A129 valtatielle. Oli perjantai-ilta ja tuhannet pietarilaiset olivat matkalla datsoilleen. Ruuhka oli siltä luokkaa, että jono välillä seisoi useita minuutteja ja eteneminen oli hyvin hidasta. Ruuhkassakin monet venäläiset ohittivat jonoa oikealta.

Klo 19 mennessä saavuimme Varshkon kylään, missä yövyimme Motelli Sampossa. Paikka oli siisti ja ruoka hyvää.

Venäjällä liikkuvan on hyvä tuntea kyrilliset aakkoset, jotta osaisi lukea tienviittoja. Tässä lukee Varshko.

Motelli Sampo on siisti ja rauhallinen motelli Tien A129 varrella Varshkon kylässä lähellä Losevoa, Vuoksen ylittävälle sillalle on matkaa alle 1 km. Palvelu oli ystävällistä ja ruoka hyvää, kuten kaikissa muissakin majapaikoissamme.

Tien A129 ruuhka jatkui iltaan saakka

Aamulla suuntasimme jo tullessa tutuksi tulleita teitä Viipuria kohti ja Viipurin ohittaen Nuijamaan rajanylityspaikkaan.

Tie A126 viimeisena matkapäivänämme kuvattuna. Moottoripyörällä ja tavallisilla henkilöautoilla piti ajaa hiljaa, ettei matka katkeasi vanteen vaurioitumiseen. Suuripyöräisiä maastureita ja kuorma-autoja nämä kuopat eivät hidastaneet.

Ruplat kannatti vaihtaa takaisin euroiksi ennen rajanylitystä, koska kurssi oli parempi. Maahan tullessakin olisi valuutta kannattanut vaihtaa vasta Venäjän puolella.

Rajalla oli jonoa sen verran, että ylitykseen meni aikaa pari tuntia. Suomeen saavuimme 14.7.2012 klo 14.

Matka onnistui odotuksia paremmin. Suurin vaara oli vilkas liikenne ja venäläisten autoilijoiden vaaralliset ohitukset. Huoltoasemia oli tiheästi ja 95 okt. bensa maksoi vain 28 - 30 ruplaa/l. Bensa oli siis yli puolta halvempaa kuin meillä.

Miliisien kanssa meillä ei ollut mitään ongelmia, kun ajoimme nopeusrajoitusten mukaisesti. Miliiseillä näytti olevan riittävästi tekemistä oman maan autoilijoiden kanssa. Usein näimme miliisin pysäyttämiä autoja tien varsilla.

Maantierosvoja ei ollut eikä kukaan yrittänyt varastaa pyöriämme parkkipaikoiltakaan. Hotellien parkkipaikat olivat yleensä valvottuja.

Laatokan länsipuolinen tie A129 oli täysin ajettava. Mitään sellaisia tietöitä, jotka olisivat estäneet liikennettä, emme nähneet. Sorateiden kunto edellyttää kevyehköä pyörää. Sateella ajaminen on todennäköisesti hyvin hankalaa näillä sorateillä.

Matka opetti minulle luottamusta. Vaimoni Maija on muistuttanut minua, että olin joskus 1990-luvulla sanonut, etten ikinä menisi Venäjälle omalla autolla. Siihen aikaan maassa olikin paljon enemmän rikollisuutta. Olin viimeksi ollut Neuvostoliitossa 1966 vanhempieni kanssa 10 vuoden ikäisenä. Kieltämättä Vaalimaata kohti ajaminen tuntui hieman ahdistavalta, koska mitään kokemusta itärajan ylityksestä omatoimisesti ei minulla ollut. Mutta ahdistus muuttui uteliaisuudeksi kun pääsimme rajan yli. Rajan takana on aivan toimiva yhteiskunta, kuten Yrjö totesi.

Positiivisin yllätys oli se, miten rauhassa saimme tehdä matkaa. Meitä eivät ahdistelleet sen enempää miliisit kuin maantierosvotkaan. Kaupustelijoistakaan ei ollut mitään vaivaa, ellei sellaiseksi lasketa Viipurin linnan lähistöllä ollutta suomea puhuvaa, Pekaksi itseään kutsunutta vanhaa miestä, joka tarjosi ensin opastuspalveluita ja kerjäsi lopulta rahaa.

Ennen tätä matkaa ajattelin, että tämä ratkaisee paljon tulevien retkiemme kohteita. Jos olisimme menettäneet pyörämme ryöstön tai viranomaisten takavarikoinnin seurauksena ja joutuneet itse tutkintovankeuteen tai jos meidän olisi ryöstetty putipuhtaiksi matkallamme, olisi tämä saanut jäädä viimeiseksi Venäjän matkaksemme. Nyt kuitenkin kokemus oli niin myönteinen, että harkitsen syksyllä ilmoittautumista kansalaisopiston venäjänkielen alkeiskurssille.

Ehkä teemme joskus toisenkin prätkäretken Venäjälle, kenties Novgorodin suuntaan. 


Erkki Perämäki
Seinäjoki